Tuhlaajapoika

Tuhlaajapoika kertoo limnakundista, jonka osaamiselle on vapaudessa heti käyttöä. Tuskin hän on asettunut kaverinsa vuokraamaan läävään Pengerkadulle, kun hän törmää tuttuun pikkukundiin, joka tarvitsee suojelua. Satasesta tämä Esa käy mottaamassa kiusaajaa, ja tilauksia alkaa tulla enemmänkin. Kohta on oven takana salamielinen psykiatri, joka pitää kivusta. Kepeähkönä komediana käynnistynyt tarina alkaa tummua. Yksinäisyyden turvissa melko kivuttomasti elellyt Esa joutuu kahden tulen väliin. Vakioasiakkaaksi laittautunut psykiatri yrittää muokata passiivisen Esan mieltä. Toisaalta unelma onnesta nostelee pelottavan haluttavia lonkeroitaan, kun temperamentikas tyttö alkaa hämmentää Esan hiljaiseloa.

Tuhlaajapojan valttikortti on, että se on kaikkea vähän mutta ei mitään liikaa. Elokuva säilyttää loppuun asti humoristisen perusvireen. Mukaan syötetään vankilan lähellä elävien ihmisten tragiikkaa ja seksuaalisten perversioiden vähän surullisia ja vähän pelottavia aineksia. Vauhtiin päästyään Tuhlaajapoika on päällisin puolin jännäri, mutta Aaltonen ei jätä sitä hetkeksikään pelkästään jännäriaineksen varaan, jolloin heikot kohdat saattaisivat paljastua. Elokuvan todellinen mielenkiinto ja jännitys on koko ajan henkilökuvissa ja ihmisten vuorovaikutuksessa. Esa on tuoreesti piirretty kiltti mies, jonka tie on kulkenut Jakomäestä Sörkan vankilan kautta Kallioon. Hannu Kivioja näyttelee vakavissaan, mutta ei totisesti; ja hyvin sympaattisesti. Esko Salminen on ottanut päälleen kieroutuneen psykiatrin osan. Lindström on kauhea ihminen, josta olisi voinut tehdä naurettavan. Esko Salminen tekee yhden parhaista elokuvarooleistaan. Hänellä on absoluuttinen korva. Hän seuraa elokuvan burleskia tyylilajia, rajaa Lindströmin selvästi kakkosrooliksi ja tekee tohtorista sekä pelottavan että liikuttavan miesparan. Tyttöä esittää Leea Klemola. Hän on karismaattinen näyttelijä, mutta tyttö jää Esan haavekuvaksi. Jos Lindström on painajainen, niin tyttö edustaa toivetta paremmasta tulevaisuudesta. Sen merkiksi ilmakin muuttuu lämpimän kullankeltaiseksi, kun hän tulee lähelle. Mauri Suménin musiikki on dramaturgisesti osuvaa.

Tarkkaa, luontevaa ja tyylipuhdasta työtä tekevä Veikko Aaltonen on yhtä vakavasti otettava taiteentekijä kuin kuka tahansa nuori eurooppalainen omaan napaansa tuijottaja.

– Helena Yläsen mukaan (Helsingin Sanomat 31.10.1992) AA 1994