Viljo Kojo NÄIN PUHUI SARAHUHTA 1961 tai TALO KALLIOLLA 1954

Huuto-/ostohinta  y h d e s t ä  kirjasta.

Kohteen sulkeuduttua ilmoita valintasi!

1. Viljo Kojo: TALO KALLIOLLA. 1954 Otava, Joka kodin tähtikirjasto N:o 9 (teoksen toinen painos). 223-sivuinen nidottu kirja, kannessa pieni taittuma (ks. kuva), muuten ehjä ja siisti, esilehdelle kirjoitettu "Isälle 28.1.55", ei muita merkintöjä.

Talo kalliolla (1937) kertoo vanhasta talonpoikaistalosta ja sitä hallitsevan ylpeän suvun vaiheista sukupolven vaihtuessa uuteen ja ankaran isän joutuessa seuraamaan kasvatuksensa hedelmien kypsymistä. Kaksospojista vanhin saa tuntea harteillaan lain raskaan kouran kiivaan luontonsa tähden; nuorempi poika valmistuu papiksi mutta joutuu heikkoluonteisena täysin eroon suvustaan. Tytär lankeaa hyveen polulta ja saavuttaa vasta pitkän taistelun jälkeen rauhan, samoin kuin vanhempi veljensä, jonka vankilasta vapauduttuaan on kestettävä vielä epäonnistunut avioliittokin ennen tulevaisuuden seestymistä. – Kerronta on maalailevaa ja mukaansatempaavaa, ja Kojolle ominainen huumori keventää aiheen vakavuutta.

2. NÄIN PUHUI SARAHUHTA. ERÄÄN TAPATURMAISESTI KUOLLEEN MIEHEN JÄTTÄMISTÄ PAPEREISTA KIRJAKSI SEULONUT Viljo Kojo. 1961 Otava. 303-sivuinen sidottu kirja, ehjä ja siisti, kannen ja esilehden väliselle tyhjälle lehdelle kirjan alkuperäinen omistaja on kirjoittanut nimensä, ei muita merkintöjä, ei kansipaperia.

Näin puhui Sarahuhta: Erään tapaturmaisesti kuolleen miehen jättämistä papereista kirjaksi seulonut Viljo Kojo (1961) on vauhdikas ja suorasukainen veijariromaani, jossa on hilpeää karjalaista huumoria ja leikittelevää elämänfilosofiaa, mutta myös ihmisessä toteutuvaan elämänkohtaloon liittyviä vakavia sävyjä. Romaani kertoo kahden raisun nuorukaisen vallattomista ja osin arveluttavistakin vaellusvuosista sekä heidän elämänsä vähittäisestä talttumisesta miehuusiän ehtiessä. Kertomuksen minä, Arska, on synnynnäinen hulivili, ison talon poika, jota turpeeseen sidottu elämä ei houkuttele. Hän tahtoo vaihtaa kotikylän lyhyet ja kaitaiset polut pitempiin ja laveampiin, ja niin hän karkaa maailmalle ainoana omaisuutenaan ikäkulu haitari. Arska ei lähde yksin: hän houkuttelee mukaansa naapuritalon orvon renkipojan Antin, joka sitten monena vuotena jakaa toverinsa kanssa reissumiehen ilot ja surut. Vapauden makuun kumppanukset pääsevät savottasoittajina, mutta pian he vaihtavat haitarin korttipakkaan ja panevat tuulemaan korttihuijareiden ja huijattaviksi erehtyvien parissa. Rahaa tulee, jos meneekin, matkoja kertyy ja maailmaa nähdään junapelurin ammatissa, vuodet vierivät. Arska perii isän jälkeenjättämän maatilan, muuttaa sen kepuli-konstein rahaksi ja on kohta taas puilla paljailla. Pohjimmaltaan vakavamielinen Antti onnistuu viimein pääsemään rehellisen työn tuntumaan, mutta Arskalle se tuottaa vaikeuksia. Kaiken kokeneena hänen on pakko tunnustaa itselleen rakastavansa edelleenkin maailmanrannan kiertäjän huoletonta, huomisesta piittaamatonta elämää.

[Näin puhui Zarathustra (suom. 1909; Also sprach Zarathustra – Ein Buch für Alle und Keinen 1883–1885), saksalaisen filosofi Friedrich Nietschen tunnetuin teos, on rakenteeltaan kaunokirjallinen, mutta sisällöltään filosofian perusteos.]

Viljo Kojo (1891 Kaukola – 1966 Helsinki) opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa 1911–12 ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1912–14. Toimittuaan Karjala-lehden toimittajana Viipurissa 1925–40 Kojo siirtyi talvisodan jälkeen Helsinkiin ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi. Taiteilijana Kojo kuului Tyko Sallisen lailla ekspressionistiseen Marraskuun ryhmään. Jo esikoisruno-kokoelmassaan Aamutuuli (1914) hän oli Huugo Jalkasen lailla yksi ensimmäisiä vapaan runomitan kokeilijoita. Kojo kirjoitti taiteilijaystävistään kertovat boheemiromaanit Suruttomain seurakunta (1921) ja Kiusauksesta kirkkauteen (1922) ja lähinnä Käkisalmen ympäristöön paikantuvia karjalaisaiheisia romaaneja. Kuvatessaan omaperäisesti pääasiassa maalaiselämää kotiseutunsa hengessä ja maisemissa Kojo sai tunnustusta sekä kirjailijana että maalarina. Kojon laajan proosatuotannon keskeisiä teoksia ovat esikoisromaani Velka (1916), Aurinko, kuu ja valkea hevonen: Ananiaksen kyläkahvilassa kuultuja tarinoita (1919), Virta välkkyy (1944), parhaiden novellien kokoelma (1947), Sinisen kammarin uni (1948) ja Elomulta ja asfaltti (1953). Kojo julkaisi nimellä Juho Poutanen teoksen Raudun rintamalla: Kuvaus Suomen vapaussodasta (1918). Kojon novelleja on julkaistu Valikoima novelleja (1960) –kokoelmassa ja runoja hänen itse toimittamassaan valikoimassa Viljo Kojon kauneimmat runot (1962). Muistelmateos Taiteen tie on pitkä: Viljo Kojo kertoo ja muistelee ilmestyi 1960.