Toivo Pekkanen: DEMONI tai Oiva Paloheimo: OIVALLUKSIA

Huuto-/ostohinta  y h d e s t ä  kirjasta.

Kohteen sulkeuduttua ilmoita valintasi!

1. Toivo Pekkanen: DEMONI: PIENOISROMAANI. Alkusanat: Keijo Ahti. 1998 WSOY (ensimmäinen painos). 111-sivuinen sidottu kirja, lukematon, täysin ehjä ja siisti, ei merkintöjä, ei kansipaperia.

Demoni: Pienoisromaani (1982) on löydetty Toivo Pekkasen kirjallisesta jäämistöstä. Teos on proosaversio hänen alunperin vuonna 1939 syntyneestä Demoni-näytelmästään. Pekkanen kirjoitti omaelämäkerrallisen proosaversion todennäköisesti 1940-luvun puolivälissä, alkuosa on julkaistu Elävä ruumis nimisenä novellina 1947. Pekkasen tuntijoille Demoni auttaa ymmärtämään kirjailijan yhtä kipeää elämänvaihetta toisen maailmansodan jälkeisessä henkisessä ilmapiirissä. Toisaalta, kokonaan tekijästään irrotettuna, teos elää aitona pekkasmaisena, ihmistä syvälle luotaavana sanataiteena.

Toivo Pekkanen (1902 Kotka - 1957 Kööpenhamina) syntyi kotkalaisen kivityömiehen poikana. Käytyään kansakoulun ja kaksivuotisen ammattikoulun hänen oli köyhyyden ahdistaessa perhettä jo alle 13-vuotiaasta tehtävä raskasta ansiotyötä, jonka vastapainoksi uupunut poika varhain löysi kirjojen salaperäisen maailman. Pekkasen ensimmäiset omat kertomukset julkaistiin Juttutupa-nimisessä viikkolehdessä; vuonna 1932 hän saattoi ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi, ja vuonna 1955 hänet nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Loistava ja ainutlaatuinen ura katkesi kuitenkin jo vuonna 1957, jolloin Pekkanen vakavan sairauden murtamana kuoli. Toivo Pekkanen aloitti kirjailijanuransa Tulenkantajien hengessä modernistisena novellistina 1920-luvulla ja siirtyi kuvaamaan kaupunkilaistyöväestöä ns. Kotkalaisromaaneissaan (esim. Tehtaan varjossa 1932). Hän loi Kotkan kautta pienoisleikkauksen Suomen teollisesta kehityksestä. Toinen puoli tuotantoa on leimallisemmin symbolistista kirjallisuutta (esim. nerouden ongelmaa käsittelevä Demoni 1939-1940). Pekkasen päähenkilö oli usein nuori individualisti, joka pyrkii parantamaan elinolosuhteitaan. Akateemikkomme jäyhän ulkokuoren alla piili äärimmäisen herkkä kirjailija, joka erityisesti juuri pienoistaiteessaan, uusia ilmaisumuotojakin hakien, pyrki yhä syvemmälle oman itsensä ja ihmisen ymmärtämiseen.

2. Oiva Paloheimo: OIVALLUKSIA. 1959 WSOY (ensimmäinen painos). 138-sivuinen sidottu kirja, ehjä ja siisti, ei merkintöjä, ei kansipaperia.

Oivalluksia (1959) sisältää Oiva Paloheimon ajatelmia. Kirjailija ei suinkaan ole ryhtynyt käsi poskella sommittelemaan aforismeja. Hän on elänyt ja kokenut, katsellut avoimin silmin, kuunnellut herkin korvin ja tehnyt elämänsä säästöt ehkä juuri näin: tallettanut elämänviisautta. Hänen nasevissa, ytimeen osuvissa mietelmissään lausutaan suoria sanoja totuudesta ja hyvyydestä, rakkaudesta ja vihasta, lapsista ja vanhemmista, miehestä ja naisesta, uskonnosta ja kirkosta, omastatunnosta ja moraalista. Nämä ajatelmat ovat todellisia oivalluksia. Niiden muoto on epätavanomainen, usein särmikäs ja tahallisesti kärjistetty, mutta niiden sanottava on humoristin, joskus alakuloisen leikinlaskijan elämänviisautta. Oiva Paloheimo rakastaa elämää ja sen tietä polkevaa ihmistä. Siitä näiden mietelmien syvä inhimillisyys ja optimismi. "Oivalluksia" on mitä oivallisin ja paloheimomaisin kirja. Sen seurassa ei toden totta tule ikävä ja sen pariin palaa yhä uudestaan.

Ainoa etu, mitä julkisesta keskustelusta voi saada, on suunvuoro.
 
Epätoivoiset itsensä etsijät ovat traagillisen yksinäisiä: he eivät tunne ketään.  Yhtä yksinäisiä ovat varmat ja valmiit : he eivät tarvitse ketään.
 
Kun Jumala kuulee jo varhain aamulla, että häntä peljätään enemmän kuin rakastetaan, niin hän sulkee radionsa.
 

Oiva Paloheimo (1910 Tampere – 1973 Helsinki) oli kirjailijana monipuolinen: hän kirjoitti romaaneja, runoja, novelleja, pakinoita, lastenkirjoja ja aforismeja. Oiva Paloheimo joutui lapsena eroon vanhemmistaan, hän asui Tampereella tätiensä luona kunnes isänsä kuoltua 1918 siirtyi Kangasalle, jossa vietti varhaisnuoruutensa setänsä kasvattina ja maalaispoikana. 20-vuotiaana hän muutti Oriveden opistoon ja sieltä Helsinkiin Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun. Paloheimo asui Helsingissä elämänsä pisimmän jakson eli 20 vuotta, muun elämänsä ajan hän asui lyhyempiä aikoja eri puolilla Suomea. Hän oli toimittajana Mikkelin Sanomissa ja Länsi-Savo -lehdessä, sotien aikana hän toimi rintamakirjeenvaihtajana. Ensimmäistä kirjaansa runokokoelmaa Vaeltava laulaja (1935) seuranneet vuodet Paloheimo käytti omaelämäkerrallisen romaaninsa tekemiseen. 1942 ilmestyneessä Levoton lapsuus -teoksessa hän kuvaa mm. Tampereella kokemiaan kansalaissodan kauhuja. Paloheimon ehkä tunnetuin kirja on Tirlittan: orpotyttö ihmisten ihmemaassa (1953), joka on paitsi satu myös eräänlainen avainromaani, Oiva Paloheimon koko tuotannon paljastavin ja riipaisevin sekä hauskinkin teos, kuten kirjailijan poika Matti Paloheimo sitä kuvaa. Paloheimon runoista ovat tunnetuimpia laulusovitusten kautta Ontuva Eriksson ja Lähtevien laivojen satama.