Swallow The Sun 3 kpl CD-albumia mm. Ghost of Loss ja Hope

Swallow The Sun 3 kpl CD 

• The Morning Never Came
• Ghost of Loss CD + DVD
• Hope

Myydään yhdessä - ei yksitellen.

The Morning Never Came

Muistelepa hetki, miltä tuntui kun kuulit ensimmäisen kerran My Dying Bridea. Pitkiä riutuvia biisejä, jotka saivat kylmät väreet laineilemaan pitkin selkää, valittavaa kalman kalpeaa laulua ja sitä yleistä tunnelmaa, ettei tällaista tee kukaan muu. Sitä tietoisuuden tunnetta, että nyt löytyi jotain mitä musiikissa olit pitkään kaivannut. Anatheman kolme ensimmäistä levyä antoivat ehkä samanlaista viimeistä voitelua lohduttomuudellaan ja sinisenmustan savun alta pilkistävällä häilyvällä toivonkipinällään. Vakuutuitko Cathedralin ensimmäisen levyn matelevasta maalailusta, jota et osannut ollenkaan odottaa?

My Dying Briden parhaat päivät ovat menneet, Anathema siirtyi tunnelmarockiin ja Cathedralin tyyli muuttui enemmän Black Sabbathin ja huumorin avulla kulkevaksi. Kelvollisia jatkajia tai näiden tyylien yhdistäjiä ei ole kuulunut, ei varsinkaan innostavia, uutta luovia ryhmiä. Jyväskylän Swallow The Sun on vastaus kaikkiin seuraavaa doomailevan metallin messiasta odottaviin kysymyksiin. Eikä sille riitä muiden apinointi, vaan se lisää kokonaisuuteen raastavan death metallisen laulun, kirpeät kitarasoolot ja valtameren lailla päälle hyökyvät temmonnostatukset. Ota tukeva ote hautakivestä, anna taivaan itkeä sadettaan kasvoillesi ja katsele ruskeina ja lohduttomina putoilevia lehtiä. Swallow The Sun on läsnä.

The Morning Never Camen alakulomarssia kuunnellessa tuntuu mahdottomalta, että tämän levyn rummut nauhoitettiin kahdeksassa tunnissa ja bassotkin yhdessä päivässä sellaisella tahdilla, että iltapäivällä ruvettiin jo hakemaan surullisen painostavaa kitarasoundia. Vaan niinhän se on, että parhaat asiat syntyvät puhtaasta luomisen ilosta, nopeasta aistien varassa toimimisesta.

Jos tältä levyltä joku asia välittyy, se on tuoreus ja salaisuuden valotus kaikelle kansalle. Osa biiseistä kestää lähes kymmenen minuuttia, mutta silti tuntuu tyhjältä kun ne häipyvät taustalle. Murinan seasta silloin tällöin nousevat puhtaat laulut hivelevät, doom-voittoiselle metallille epätavallisen näyttävät kitarasoolot tulevat riittävän harvoin ja riittävällä intensiteetillä ja sovitukset yleensäkin hämmentävät sujuvuudellaan.

Kaikki genrejohtajat kohtaavat lopulta voittajansa. Swallow The Sun on jo debyytillään parempi kuin My Dying Bride. Tuntuu helvetin hyvältä, että näin mykistävän tyylikäs bändi tulee Suomesta. 

Ghost of Loss

Ghosts Of Lossin koristeellisen doomin 66-minuuttinen on kuin Ruususen uni. Sisälle päästyään sadan vuoden nokoset on turvallista tempaista vähät välittäen orjantappuroista, jotka eristävät ulkomaailmasta. Lopussa ei tule suudelmaa vaan havahduttava räjähdys. Mukaansatempaava on väärä sana kuvaamaan näännyttävää epätoivoa, joka Swallow The Sunin matelevasta musiikista virtaa, mutta mukanaan se vie. Aika ja paikka hämärtyvät Jyväskylän ihmekuutosten toteuttaessa kolmea teesiään: hitaammin, melodisemmin, raskaammin. Ja kauniimmin, jos musiikki voi sitä olla, kun laulajan avatessa suunsa päälle kaatuu 20 kuutiota soraa.

Ghosts Of Loss pelaa debyytin esille nostamilla tyylikeinoilla venytellen niitä entisestään. 12-minuuttisen The Giantin pohjattomassa syleilyssä loppuu happi, mutta Descending Winters elvyttää pikaisesti: rummut eivät asetu ollenkaan polkiessaan Gene Hoglanin jäljillä. Kitaramelodioita tarjotaan kautta levyn kuin lähteinä janoisille. Koko rumiluksen summaa herkimmän kappaleen Fragilen haavoittuvin hetki, Kotamäen puhtaasti laulama "lying in my arms, not breathing" -kerto, jota varmuudeksi tapaillaan myös murhaavalla varmuudella vyöryvällä murinalla.

Viidettä tähteä pidättelee ainoastaan debyytillä ihoa kananlihalle rullanneen yllätyksen lumon puute. Tasollisesti mennään samoissa, mutta tähän osasi varautua. Jos sadan vuoden uneen jotenkin pystyy valmistautumaan. 

Hope

Swallow The Sunin kolmannen levyn nimi on Hope – sana, joka jätetään levyllä mainitsematta vain kolmessa kappaleessa kahdeksasta. Nimi on lähes vittumaisen sarkastinen, sillä Swallow The Sunin levyiltä ei toivoa ole aiemminkaan juuri löytynyt, ja vielä vähemmän sitä löytyy nyt. Jos The Morning Never Came (2003) ja Ghosts Of Loss (2205) saivat aikuisen miehen itkemään, Hope on se viimeinen niitti joka satuttaa, lyö maahan ja musertaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Harmaassa, tuulisessa ja sateisessa ilmassa kuulokkeista kuunneltuna levy jättää jälkeensä lähes epätodellisen tunnelman. Tässäkö tämä nyt on? Mitä seuraavaksi?

Swallow The Sun tuntuu itse vierastavan ”doom”-sanaa ja onkin Hopella livennyt jo jonkin matkan päähän juuristaan. Se ei silti tarkoita, etteikö Hope olisi enää doomia, tai doomdeathia, kuten Swallow The Sunin kohdalla pitäisi pikemminkin sanoa. My Dying Briden vaikutetta ei varsinaisesti vieläkään peitellä, vaikka kylkeen onkin kiilannut ilmavampia ja sovituksellisesti monisyisempiä elementtejä. On selvää, että näin erikoistuneessa genressä on vaikea olla toistamatta kerran keksittyä kaavaa. Swallow The Sun on kuitenkin ilman sen dramaattisempia irtiottoja onnistunut tekemään levyn, joka kuulostaa selvästi enemmän yhtyeeltä itseltään kuin sen esikuvilta.

Pääosin kävelyvauhtia edetessään Swallow The Sunin musiikki ei tietenkään sovellu ohimennen kuunneltavaksi. Hätäinen kuulija on jo minuutin kohdalla vakuuttunut, ettei kappaleissa edes tapahdu mitään. Yhtyeen hienous piileekin juuri siinä, kuinka sen piinaavan hitaasti rakentuvat kappaleet onnistuvat huomaamattoman tuntuisilla nyansseilla luomaan vangitsevia tunnetiloja – niin vangitsevia, että kerran levyyn sisälle päästyään sieltä ei yksinkertaisesti pääse enää ulos.

Päällekkäiset kitaraharmoniat ja siellä täällä instrumentin asemassa käytetty jäätävän kaunis naislaulu antavat jyräävälle kitaravallille entistä enemmän tilaa hengittää. Mikko Kotamäen teknisesti hiomaton lauluääni edustaa tukevan (joskin epäselvän) matalan murinan kanssa jo itsessään Hopen eri ääripäiden välistä kontrastia. Katatonia-pomo Jonas Renksenkään vierailu ei jää pelkäksi kuriositeetiksi, vaan miehen suoritus The Justice Of Sufferingissa miltei varastaa koko kappaleen. Doomed To Walk The Earthin taianomainen kolmen minuutin loppujumitus puolestaan kiteyttää täydellisesti sen tapahtumattomuuden, mihin Swallow The Sunin musiikkia kuvaillessani viittasin.

Tämän kokemuksen jälkeen ei pysty hetkeen puhumaan mitään. Vuoden 2007 parhaan kotimaisen levyn titteli on yhdentoista kuukauden päässä.