Oliver Cromwell / K. F. Kivekäs.

• Kivekäs, K. F.
• Oliver Cromwell / K. F. Kivekäs.
• Julkaistu:Helsinki : Otava, 1917.
• Ulkoasu:339 s., karttaliite : kartt.

Oliver Cromwell (25. huhtikuuta 1599 – 3. syyskuuta 1658) oli englantilainen sotilasjohtaja ja poliitikko. Uskonnoltaan hän oli puritaani. Kukistettuaan Kaarle I:n Englannin sisällissodassa Cromwell toimi Englannin, Irlannin ja Skotlannin yksinvaltaisena hallitsijana, lordiprotektorina, vuodesta 1653 kuolemaansa asti.[1][2]

Cromwell syntyi Huntingdonissa, Cambridgeshiressa. Hän opiskeli Cambridgen Sidney Sussex Collegessa, joka oli vastikään perustettu, vahvasti puritaaninen korkeakoulu. Hän ei kuitenkaan koskaan valmistunut, luultavasti isänsä kuoleman takia.

Sisällissota ja valtakausi

Kuningas hallitsi maata yksinvaltaisesti. Kuninkaan ja parlamentin välit kiristyivät 1640-luvulla niin, että osapuolet alkoivat koota aseistusta toisiaan vastaan. Cromwell oli alun perin parlamenttiedustaja, joka kokosi sisällissodan alussa rautakylki-joukot, jotka muodostivat perustan sisällissodassa ratkaisevassa roolissa olleelle ”uuden mallin armeijalle” (New Model Army).[3] Kaarle I menetti valtansa lopullisesti 1648 ja seuraavana vuonna parlamentti lakkautti monarkian. Vuonna 1649 Cromwell johti menestyksekkään sotaretken Irlantiin estääkseen Kaarle I:n valtaa tavoitellutta poikaa Kaarle II:sta saamasta siellä jalansijaa. Irlannin vastarinta murskattiin säälimättömästi ja Droghedassa ja Wexfordissa tehtiin joukkomurhat. Irlanti jaettiin lahjamaina Cromwellin sotapäälliköille ja sotilaille ja iirinkielinen kantaväestö ajettiin Connaughtiin (to Hell or Connaught). Kaarle II asettui Skotlantiin, jossa hän voitti Cromwellin joukot vuonna 1651. Tunkeuduttuaan Englantiin Kaarle II:n joukot kuitenkin murskattiin ja hän pakeni Ranskaan.

Cromwellista oli tullut 1650 armeijan komentaja, ja kaikki sotilaallinen valta oli hänellä. Vaikka hän oli puolustanut parlamenttia kuningasta vastaan, hän ajautui sen kanssa ristiriitoihin. Joulukuussa 1653 Cromwell hajotti parlamentin ja nimitti tilalle oman hallituksensa, joka nimitti Cromwellin protektoriksi.[4] Käytännössä Cromwell hallitsi tästä lähtien sotilasdiktaattorina.

Cromwell hallitsi kuolemaansa 1658 saakka diktaattorina. Hänen poikansa Richard Cromwell peri isänsä aseman, mutta ei pystynyt säilyttämään sitä. Parlamentti kutsui syrjäytetyn vallantavoittelija Kaarle II:n takaisin, ja tämä toteutti Englannin restauraation.[5] Cromwell haudattiin Lontoon Westminster Abbeyhin, mutta Kaarle II kaivatutti hänet ylös. Cromwell tuomittiin maanpetturuudesta ja ruumis mestattiin. Rautoihin laitettu ruumis katosi aikojen saatossa, mutta hänen irrotettu kallonsa seikkaili keräilijöiden ja museoiden kokoelmissa kolmensadan vuoden ajan, kunnes se lopulta 1960 haudattiin Cambridgen yliopiston alueelle.[2]

Saavutukset ja arviot

Cromwellin kaudella Englanti valtasi Jamaikan Espanjalta[6] ja voitti Alankomaat ensimmäisessä Englannin–Hollannin sodassa. Cromwellin aikana Englannin ulkopoliittinen voima kasvoi yleisesti.

Cromwellin luonnetta ja hallituskautta on vaikea kuvata yksiselitteisesti. Eräät painottavat hänen uskonnollista ja muuta suvaitsevaisuuttaan (muun muassa juutalaisten sallittiin palata maahan ensimmäistä kertaa Edvard I:n karkotettua heidät vuonna 1290[7][8]) ja edistysmielisyyttään, jota ei aikakauden yhteiskunnassa kuitenkaan ehdottomasti arvostettu.[9] Toisaalta on pantu merkille hänen häikäilemätön vallanhalunsa ja raa’at joukkomurhat Irlannin sotaretkellä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Englannin ja Irlannin kahdenvälisiin suhteisiin ja käsityksiin toisistaan.[10]

Cromwellin arvo on edelleen kiistanalainen. Valistusaikana Cromwellia pidettiin häikäilemättömänä diktaattorina, joka käytti uskonnollisia syitä vain verukkeena vallan tavoitteluun. Vasta 1800-luvun puolimaissa historiantutkija Thomas Carlyle avarsi arviota Cromwellia ymmärtävään suuntaan. Carlyle korosti Cromwellin hallinneen kansan parhaaksi. Myös kuningasmieliset tutkijat myöntävät, että Cromwell oli terävänäköinen, jalomielinen ja lujatahtoinen johtaja