Eeva Joenpelto: JOHANNES VAIN tai Anu Kaipainen: ARKKIENKELI

Huuto-/ostohinta  y h d e s t ä  kirjasta.

Kohteen sulkeuduttua ilmoita valintasi!

1. Eeva Joenpelto: JOHANNES VAIN. 1975 WSOY Taskukirja (viides painos). 176-sivuinen nidottu kirja, lukematon, ehjä ja siisti, ei merkintöjä.

Johannes vain (1952) on 1900-luvun alkupuolen suomalaisen maakylän realistinen kuvaus, tapahtumapaikkana pieni kyläkunta läntisellä Uudellamaalla. Päähenkilössä saa kasvonsa Joenpellon romaanien miestyyppi –  hiljainen, herkkä, mielellään luontoon vetäytyvä, omia sisäisiä tunnetilojaan tarkkaileva, josta helposti tulee nahjuksen kuva. Hiljaisen Johanneksen unelmat eivät toteudu maalaiskauppapuodin elämänpiirissä. Hän on arkisten toimiensa ohella merkinnyt ympäristönsä vähäisiä tapahtumia tilikirjaansa. Vaimon hän ottaa myöhään, eikä avioliitto tuo hellyyttä ja kauneutta jota hän on kaivannut.

Eeva Joenpelto (1921 Sammatti – 2004 Lohja) kävi koulunsa Lohjalla. Opiskeltuaan Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa 1940-1942 hän työskenteli eri lehtien palveluksessa, mm. Nuoren voiman päätoimittajana. Hän jäi vapaaksi kirjailijaksi 1950. Hänen puolisonsa oli kustannusyhtiö Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann. Nimimerkillä Eeva Helle julkaistua esikoisromaania Seitsemän päivää (1946) seurasivat Kaakerholman kaupunki (1950), Veljen varjo (1951) ja Johannes vain (1952). Joenpelto julkaisi 27 romaania ja yhden näytelmän, viimeisimpinä romaanit Tuomari Müller, hieno mies (1994) ja Uskomattomia uhrauksia (2000). Joenpellon teoksia on käännetty yhdelletoista kielelle. Joenpelto on saanut Finlandia-palkinnon 1994 sekä lukuisia muita palkintoja. Hän oli taiteilija-professorina 1980-85 ja nimitettiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi 1982.

2. Anu Kaipainen: ARKKIENKELI OULUSSA 1808-1809. 1975 WSOY, Taskukirja (neljäs painos). 240-sivuinen nidottu kirja, ehjä ja siisti, ei merkintöjä.

Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967) -teos yhdistää historian ja myytin. Oululainen nainen, Schaggin Leena, Leena-repale, Jumalan hullu, korjaa Suomen sodan aikaan sotilassairaalan pihalta kuolleeksi luullun miehen ja sulattelee tämän henkiin rakastajaksi itselleen. Rakkaustarina perustuu lisäksi sattumaan ja väärinkäsitykseen. Kun Ruotsin näkyjä näkevä kuningas odottaa valtakunnan pelastajaksi arkkienkeliä ja sotamiehen nimi sattuu olemaan Miikkael, yksinkertainen nainen erehtyy luulemaan häntä itse arkkienkeliksi. Anu Kaipaisen teoksen pohjana on Sara Wacklinin (1790–1846) teos Hundrade minnen från Österbotten eli Satanen muistelmaa Pohjanmaalta (1844-45). Kaipaisen romaaniin perustuvaa näytelmää on esitetty useissa Suomen teattereissa.

Aune (Anu) Kaipainen (1933 Muolaa – 2009 Helsinki) kirjoitti ylioppilaaksi Helsingissä Kallion yhteiskoulusta 1951 ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1955. Anu Kaipaisen puoliso vuodesta 1955 oli lääkäri, kansanedustaja ja sosiaali- ja terveysministeri Osmo Kaipainen (1933–1985); heidän kolmesta lapsestaan vanhin on säveltäjä Jouni Kaipainen (1956–). Anu Kaipainen toimi äidinkielenopettajana Kiuruvedellä, Helsingissä, Kauniaisissa, Viinijärvellä ja Oulussa sekä kirjoitti sanomalehtiin kirjallisuusarvosteluja. Kahta runoteosta Utuiset neulat (1960) ja Kädet helmassa (1961) ja nuorisoromaania Puolikovat (1962) seurasi ensimmäinen hänen 20:stä romaanistaan, Kaksi lukukautta (1964). Romaani Granaattiomena (2002) oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Viimeiseksi teokseksi jäi romaani Vihreiksi poltetut puut (2007).